Joyce Carol Oates Putous

Viime viikonloppuna päätin hankkia Oatesin suomennetun tuotannon omaksi. Yllätyin, kuinka monta kirjaa tilasin. Olin ajatellut omistavani häneltä monta kirjaa, ehkä niiden paksuus oli luonut tuon harhan mieleeni. Joyce Carol Oates on vahva naiskirjailija, jonka Haudankaivajan tytär ihastutti minua. Aloitin aikoinaan kirjailijan tuotantoon tutustumisen novellikokoelmalla Tavallinen rakkaus. Blogeissa Oatesia on luettu paljon, mutta minä tuon nyt ensimmäisiä kirjoja häneltä. Niin paljon kuin Haudankaivajan tyttärestä pidän, niin tunnen, että sen aika ei ole vielä. Olen lukenut sen niin vasta, että haluan lukea muuta. Joutuisin kertaamaan lukemaani, ja minulla läjä muitakin kirjoja kesken. Tarkoitukseni on kirjoittaa Putouksen jälkeen Blondin teksti. Putous on kiehtova kirja elämän kulusta. Oaetes lataa hyvin putousten voimallisuuden, sillä niiden jyly on uskomaton, sillä olen itse ihaillut Viktorian putouksia.

Oatesin tarina alkaa Niagaran putousten ääreltä, kun nuori pastori Gilbert Erskine kiiruhtaa kohtia kuolemaa riippusiltaa pitkin siltavahdin seuraamana Hevosenkenkäputoukseen. Siltavahti on kohdannut useamman noita kulkijoita uransa aikana ja osaa enää pyytää, että tämä olisi edes hänen viimeisensä. Kesäkuisena aamuna vuonna 1950, hääyön jälkeisenä aamuna, tuore sulhanen kuulee kuoleman kutsu. Sillanvahti on voimaton havaintonsa edessä. Lukija puolestaan kulkee, kiiruhtaa aviomiehen ja sillanvahdin ajatusten mukana.

Hän oli nähnyt itsemurhia ennenkin. Enemmän kuin oli väliksi. Hän oli ollut Niagaralla töissä jo kolmekymmentä vuotta. Kuusikymppisenä ei jaksanut pysyä nuoremman perässä.

Oates hidastaa tarinan etenemistä. Hän sallii vaimon, rouva Gilbert Erskinen, herätä yksin hääsviitissään, hätääntyä, hämmentyä, hävetä ja havaita miehensä poistuneen. Pian vaimo onkin leskimorsian, leski kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana. Hän odottaa seitsemän päivää sulhasensa löytymistä asianajaja Dirk Burnaby vierellään. Tarinan alku on pakahduttava.

Moniko Jumalan hylkäämä, kidutettu sielu oli löytänyt rauhan näistä vesistä, moniko oli pyyhkäisty pois ja palautettu Jumalan luo, sitä hän ei osannut edes arvailla… Hän oli Jumalan poika, synnittä syntynyt, vailla kykyä tai halua syntiin. Ikinä ei Hän ollut kajonnut naiseen, parahtanut hurmiosta antautuessaan naisen karkealle kosketukselle.

Samassa paikassa käynnistyy myös Ariahin ja Dirkin intohimoinen rakkaustarina, joka myös johtaa yhteiseen elämään. He menevät naimisiin pian, viivyttelemättä muita hämmästyttäen. Pian he olivat naimisissa ja odottivat lasta. Lääkärin määritelmien mukaan oikeanikäistä lasta, oikean miehen lasta, ja lääkäri sanoi erehtyvänsä harvoin. Ariah ja Dirk saavat perheen ensin syntyy Chandler ja sitten Royall, mutta aviomiehen pyyntö on yhä täyttämättä. Ariah voi olla tyytyväinen Julietin syntymästä toukokuun lopulla 1961, sillä nyt hänen pieni perheensä on valmis tyttären kera.

Oates kuljettaa useampaa juonilinjaa rinnakkain, jotain olisi voinut jättää poiskin, mutta yhteiskunnallinen elementti kuuluu Oatesiin. Kirjan alku tuo vääjäämättä mieleen Ian McEwanin kirjan Rannalla, alkuasetelman takia. Paikka paikoin kirjassa on Kate Atkinsonin kirjan Elämä elämältä tuttua rytmiä. En avaa tarinaa enempää, mutta Niagaran kirous pitää Ariahin elämää otteessaan. Tämä tarina on Ariahin tarina hyvässä ja pahassa. Lasten tarinat eivät jaksa kantaa yhtä voimakkaasti, mutta pidin hienosta lopusta.

Valo värjyy myös kosteassa ilmassa, jota tuuli kantaa putouksilta. Aika ajoin Dirk Burnabyn (1917–1962) puolitoistatuntisen muistotilaisuuden aikana, auringon pilkistäessä resuisten pilvenlonkien lomasta, rotkon yllä välkähtää sateenkaria. Ne näyttävät hennoilta ja heiveröisiltä. Kun niitä katsoo uudestaan, ne ovat poissa.

Minun on helppo määritellä kiintymykseni Oatesin tekstiin ja sen kieleen. Hänen ilmaisuvoimansa on vahvaa ja selkeää. Hän ei eksytä lukijaa unenomaisuuteen tai sotkeennuta hämäryyden tahmeaan seitistöön. Hän ei kaihda vaikeita asioita, mutta hän luotsaa lukijan vaikeiden asioiden läpi ilman inhorealismia. Realismi on Oatesin laji, kaunistelematon elämä sellaisena kuin se meille tarjoillaan. Oatesin romaaneissa on sivuja yllin kyllin, mutta ne eivät uuvuta lukijaa. Moniäänisenä Putous avautuu eri sanoin, eri näkemyksin. Oatesin kädenjälki on voimakas ja otteessaan pitävä.

Joyce Carol Oates Putous
The Falls 2004. Putous 2006. Kotikirjasto.





Tutustuin Jhumpa Lahiriin viime keväänä lukiessani Tulvaniityn. Ihastuin tuolloin Lahirin tapaan kirjoittaa. Olen nähnyt myös Kaiman pohjalta tehdyn elokuvan (The Nameshake), joka on hyvin tehty ja uskollinen kirjalle. Pidän eniten selkokielisestä tekstistä, kyvystä kirjoittaa kaunista kieltä. Vastakohtana edelliselle on haahuilu, runollinen ja unenomainen teksti. Kirjan alkuperäisteoksen nimi on The Nameshake. Kirjan on suomentanut Kersti Juva.

Kaima ammentaa aiheensa erilaisuudesta, toiseudesta, siirtolaisperheen integroitumisesta täysin erilaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Tarinaa kuljettaa kaikkitietävä kertoja. Kaima kertoo Cambridgessa, lähellä Bostonia asuvasta Gangulin bengalilaisperheestä ja perheenjäsenten vaiheittaisesta kotiutumisesta Amerikkaan. Perheenäiti Ashima ja perheenisä Ashoke Ganguli ovat muuttaneet Kalkutasta Yhdysvaltoihin Ashoken opiskelujen ja työn takia. Lapsista esikoispoika Gogol ja sisar Sonia syntyvät vieraassa kulttuurissa. Tarina alkaa vuodesta 1968, ja perheen vaiheita seurataan 30 vuoden ajan. Gogol saa nimensä kuuluisan venäläisen kirjailijan novellin mukaan. Tämä novelli Päällystakki liittyy erääseen perheenisän kokemaan traagiseen tapahtumaan ja kohtaamiseen junassa nuoruudessa. Nimenantokulttuuri aiheuttaa ongelmia. Bengalilaisen nimikulttuurin mukaan jokaisella on kotinimi ja virallinen nimi. Ashiman isoäidin antama nimi on ainoa oikea, jota ei kyseenalaisteta saati korvata omalla. Kirje on vain kadonnut matkalla. Opintojen aikana Gogol siirtyy Nikhil -nimeen.

Perheenisästä tulee yliopisto-opettaja, he ostavat talon esikaupungista ja omaksuvat vieraita tapoja ja juhlia osaksi omaa elämäänsä. Ashima ei pääse irti tunteestaan, että muukalaisuus on kuin elinikäinen raskaus: lakkaamatonta odotusta, jatkuva taakka, alituinen tunne ettei kaikki ole kunnossa. Ashima pitäytyy oman kulttuurinsa elintavoissa, eristäytyy kotiin eli hänen integroituminen on hidasta ilman opiskelua tai työtä. Länsimainen yhteiskunta, kulttuuriset erot ja vieras kieli erottavat häntä. Vaikeuksia tuollainen entisessä pitäytyminen ei voi olla kasaamatta. Ashoke integroituu vaimoaan paremmin väitöskirjaopintojen ja työn kautta.

Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus – jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.

Nikhil asuu New Yorkissa ja valmistuu arkkitehdiksi Columbian yliopistosta. Maxinen myötä Nikhil tutustuu amerikkalaiseen kulttuuriin, perheeseen, yöpyy tyttöystävän kotona tämän vanhempien läsnä ollessa. Myös tutustuminen Silasiin, punaruskeaan cockerspanieliin, perheenjäsenenä on uutta. Vasta lasten koulujen päättymisen jälkeen Ashima hakeutuu osa-aikatyöhön kirjastoon. Moushumi on Nikhilin kaltainen muukalainen, jotka kohtaavat hetken. Jollain tasolla eletty elämä näkyy päätöksissä, että Ashima jakaa aikansa ja tulevaisuutensa kahden kulttuurin välille. Ashima oppii, että ihminen on läsnä eletyssä talossa, tutussa paikassa, vaikka hänen tuhkansa olisi siroteltu Gangesiin. Sonia löytää onnensa Benin kanssa, joka on puoliksi juutalainen, puoliksi kiinalainen, kasvanut Newtonissa. Nikhil hyväksyy viimein itsensä ymmärtäessään, että hän itse on ollut pahin vastustajansa.

Monella tavalla perheen elämä tuntuu sarjalta sattumia, joita ei ole osattu odottaa, joihin ei ole tähdätty, yhdestä tapahtumasta on seurannut vain toinen.

Gogolista joulu on aina ollut omaksuttu tapa, olosuhteiden tuottama sattuma, juhla jota ei oikeastaan pitäisi olla. Ja kuitenkin juuri hänen tähtensä ja Sonian tähden hänen vanhempansa ovat vaivautuneet opettelemaan nämä muodot.

Jälleen kerran Keltaisen kirjaston kirjan luettuani kysyn itseltäni, että miksi luen edes muuta. Kerta kerralta vastaan siihen heikommin. Tietyissä sarjoissa pitäytyminen takaa hienoja lukunautintoja. Lahirin teksti on rikasta, kirkasta ja kaunista. Lahirin kuvaama perhetarina on aidontuntuinen, kulttuuriset erot luovat kontrasteja. Jokaisen on yksin löydettävä omaa tiensä sopeutuessaan vieraisiin oloihin. Nikhil ja Sonia tuntevat itsensä muukalaisiksi niin synnyinmaassaan kuin vanhempien entisessä kotimaassa. Lahirin tarina on värikäs ja lämmin perhetarina.

Jhumpa Lahiri Kaima
Tammi 2. painos 2010. Kotikirjasto.