Pääsiäinen Tunnistatko nimestä?

Puolisoni tiedusteli, jos haluan kirjan nimeltä Pääsiäinen? Yleensä osaan yhdistää kirjan tekijään, etenkin jos kyseessä on lempikirjailijani. Ehkä siitäkin syystä, että olen olettanut omistavani koko kirjailijan tuotannon suomeksi.

Viime kesänä Blogistanian kirjamaratonilla havahduin Hessen Kulkijaan. Löysin sen juuri ennen lukemisen aloittamista, joten lukusuunnitelmani menivät uusiksi. Minusta se oli huono vitsi, sillä omistan kirjailijan tuotantoa ruotsiksi ja englanniksi, kun suomeksi oleva tuotanto ei ole riittänyt. Jouduin täydentämään myös Simone de Beauvoirin tuotantoa kirjalla Onko Sade poltettava? Havaitsin myös, että Toinen sukupuoli on ilmestynyt laajempana painoksensa ja kaksiosaisena. Ärsyynnyin puuttumisista, kun kuitenkin omistan Letters to Sartre ja Letters of Jean-Paul Sartre to Simone de Beauvoir. Pääsiäinen on ilmestynyt Kirjayhtymän kustantamana. Onko tällä Kirjayhtymän sarjalla jokin oma nimi? Valkoinen kansi ja mustat isot pölkkykirjaimet.






Nyt oli siis Merete Mazzarellan vuoro yllättää. Olen todennut blogissani omistavani kirjailijan tuotannon suomeksi, mutta niin vain kokoelmani täydentyi eilen. Olisin ymmärtänyt, jos minulta olisi puuttunut joko Fredrika Charlotta o.s. Tengström kansallisrunoilijan vaimo tai Ei kaipuuta, ei surua Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä. Eivät ne puutu, mutta niiden ohituksen olisin hyväksynyt.


Pääsiäinen on Merete Mazzarellan fiktiivinen teos, jonka päähenkilö on keski-ikäinen Birgitta. Kirjan miljöö on perniöläinen villa ja tapahtumien aikana on 1980-luku, josta takaumat vievät lapsuuteen asti. Pääsiäinen on tarkka psykologinen romaani, jossa kertoja käy monologia itsensä kanssa. Kirjassa tutut teemat ovat taas esillä, sillä Mazzarella tekee kirjassa suomenruotsalaisen elämäntavan analyysiä, tutkii keski-ikäisen naisen mielen maisemaa, ihmisen identiteettiä, parisuhdetta, perhe-elämää, muistoja ja punnitsee elämässä tehtyjä valintoja.

Kerran monta vuotta sitten Birgitta oli kuullut kerrottavan pariskunnasta, joka jonkin riidan jälkeen oli lakannut kokonaan puhumasta toisilleen ja pysynyt itsepintaisesti hiljaa kaksikymmentä yhteistä vuotta, kunnes kuolema heidät lopulta erotti. Toisinaan hän oli ajatellut, että heistä jompikumpi tai ehkä molemmatkin olivat varmaan usein halunneet rikkoa hiljaisuuden, mutta se oli varmasti käynyt päivä päivältä mahdottomammaksi katkeruuden ja kaunan ja loukatun turhamaisuuden piikkisen pensasaidan vähitellen kasvaessa yhä korkeammaksi. Eihän sitä voi yhtäkkiä sanoa: ”Ojentaisitko voita?”

Birgitta palaa lapsuutensa ympäristöön. Hän vetäytyy pääsiäispyhiksi lapsuudenaikaiseen vanhempiensa kesähuvilaan omaan rauhaan Martinan ja Niklaksen sekä Henrikin ollessa omilla teillään. Täällä hän vietti lapsuutensa kesät sisarensa Hannan kanssa, kun kaupunkiasunnon suursiivouksen jälkeen muutettiin maalle. Koti antoi hänelle suojatun elämän, perhetytön arjen, vaikka samalla se ahdisti ja suojasi, niin antoiko se myös elämän voimavarat? Heti alussa hän törmää taksinkuljettajaan, jonka tunnista lapsuutensa leikkikaveriksi Hämäläisen Olliksi, joka on tavannut viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten.

Minkälaista on olla keskellä esitystä oman elämänsä roolissa ja huomata, että aikaa ei olekaan enää paljoa jäljellä?

Entä Henrik? Oli helppo sanoa, ettei hänen olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin Henrikin kanssa. ”Jospa minulla vain olisi kaksikymmenvuotiaana ollut se varmuus, joka minulla nyt kaikesta huolimatta on”, hän oli kerran huokaissut Jean-Christophelle, ja Jean-Christophe oli vastannut: ”Se on samaa kuin toivoisi eläneensä keskiajalla – mutta konekiväärillä varustettuna.”

Birgitta oli pelännyt paluuta Ridakseen, hän ei ollut kieltänyt menneisyyden merkitystä, mutta hän oli pelännyt sen musertavaa voimaa, että se olisi nielaissut hänet.

Birgitta kokee paluunsa Ridakseen eheyttävänä, kahden vuorokauden aikana hän oli aistinut menneisyyden ympärillään hyvin konkreettisena, elänyt sen kanssa ja kenties myös elänyt sen läpi.

Miten hienosti Mazzarella kiteyttää elämän tuskan ja juuret, jotka toinen säilyttää ja toinen katkaisee? Aikuisen – tai keski-ikäisen? – ihmisen menneisyys muistuttaa ympäristölle näkymättömiä juuria, joista ihminen itsekään tuskin on tietoinen mutta jotka silti elävät omaa salaperäistä elämäänsä syvällä maan alla. Nuo juuret sitovat ja ohjaavat eikä niitä käy katkaiseminen.

Mazzarella tarkastelee aihettaan rehellisesti, ironisesti ja silti niin elämänläheisesti. Pidän Mazzarellan tavasta kirjoittaa, miten hän käsittelee ihmisen identiteettiä ja sitä määritteleviä tekijöitä. Pääsiäisellä on oma merkityksensä tässä kirjassa. Päähenkilö vetäytyy sisäiseen retriittiin lapsuutensa maisemiin, hän tekee elämästään tilintekoa muistojensa avulla.


Merete Mazzarella Pääsiäinen
Kirjan on suomentanut Kaarina Ripatti.
Kirjayhtymä 1983. Kotikirjasto.