Mervi Heikkilä Louhen liitto

Mervi Heikkilä on lasten- ja nuortenkirjailija ja kirjastotoimenjohtaja. Kirjan takakansi kuvaa Louhen liittoa näin: kulkee petojen polkuja synkän metsän reunaan ja puuttoman suon läpi suoraan lähteen silmään, ikiaikaisten arvoitusten äärelle.

Louhen liiton blogiteksti on omiaan julkaista tänään Kalevalan päivänä. Sain tämän kirjan sen ilmestyessä muutama viikko sitten ja säästin sen tarkoituksella tähän päivään. Kirjan luontokuvaukset ovat hyvin tehty. Biologina haluan, että lukemani täsmää edes jotenkin todellisuuteen, että suopursu ei rehota lehdossa kilpaa kanervan kanssa. Luonto on saatu osaksi tarinaa naavapartaisine mahtikuusineen ja ikiaikaisine metsineen.

Nainen katsoi isoa uroskarhua ja iättömät kasvot sulivat harvinaiseen hymyyn. Tummanruskea, melkein musta otus oli kooltaan valtava, metsän kiistaton kuningas. Jostain naisen muistin sopukoista alkoi nousta sanoja.

Ikivanhoja sanoja, joilla karhun hengen saisi houkuteltua taloon rengiksi.

Kirjan päähenkilö on Roona, ysiluokkalainen koulutyttö, joka on kuitenkin hieman erilainen kuin luokkakaverinsa, sillä, hänellä on omat salaisuutensa.  Aleksi on Roonan hyvä kaveri.  Yhdessä he harrastavat luontokuvausta tallentaen metson soidinmenot. Yllättäen Roonan äiti paljastaa omat salaisuutensa.  Birgitta Vanha-Kouvo kertoo, että ei ole Roonan biologinen äiti. Isäkään ei ehkä ole kuollut, mutta Birgitta ei isän tarinaa tunne.  Roona maistelee totuutta, että hän onkin hyljätty lapsi. Mieleen nousee vääjäämättä kysymykset, kuka hänet hylkäsi? Miksi oikea äiti hylkäsi hänet? Nyt oikea äiti haluaisi tavatakin vielä.

Minä vähät välitin töykeän naisen yöunista, mutta menin silti pöytään. Äiti oli jo istahtanut pitkän pirtinpöydän ääreen kuin olisi kotonaan tässä omituisessa paikassa. Istuin hänen viereensä. Tunsin itseni hämmentyneeksi kuusivuotiaaksi pikkutytöksi, joka oli ensimmäistä kertaa tutustumassa kouluun. Se ärsytti. En halunnut vieraiden ihmisten näkevän epävarmuuttani.

Roona kohtaa niin äitinsä kuin isänsä. Erakkomainen Valpuri on töykeä sanoissaan, mutta kiinnostava. Valpuri Kokkoisen luona aika kulkee taaksepäin. Vanha saa uuden merkityksen, sitä ei arvioida kymmenissä vaan sadoissa vuosissa. Roona tapaa myös isänsä. Roona joutuu seikkailuun, joka vie hänet pimeän porteille. Tarina on luettava yhteen menoon, sillä se on jännittävä.

Katsoin äitiä hölmistyneen näköisenä. Mikä tai kuka oli Valpuri Kokkoinen, minun biologinen äitini? Minun ei tarvinnut lausua kysymystäni ääneen, äiti tajusi sen muutenkin. Hän huokaisi, nielaisi ja aikoi ilmeisesti sanoa jotain, mutta Valpuri ehti ensin.

Louhen liitto on nopealukuinen ja viehättävä tarina. Kieli on selkeä ja kaunista. Lukiessani Louhen liittoa se toi mieleeni Jenna Kostetin Lautturin ja Helena Wariksen Vuoren joista pidin paljon.  Lautturi oli viime vuoden parhain lukemani nuorten kirja. Waris rakentaa tarinaa skandinaavisen mytologian kautta. Jostain syystä mieleeni tulvi myös Celia Reesin kirjat Näkijä ja Noitalapsi, sillä Heikkilä tuo esiin noitavainot.

Louhen liitto yhdistää kansanperinteen loitsut ja taiat tämän päivän nuoren maailmaan.  Kansanperinne on loppumaton runsaudensarvi, josta pystyy ammentamaan tarinoita loputtomiin. Näistä samoista lähteistä Paula Havaste ammentaa kertomuksensa aiheita aikuisille. Shamanistinen maailma, mytologian varannot, kansanperinteet lähteet ovat loppumatonta viisautta. Kiinnostus menneeseen aikaan ja kansanperinteeseen viriää parhaiten siltojen kautta, jollainen Louhen liitto on. Kirjaan liittyvä tehtäväpaketti on moninainen ja virikkeellinen.

Mervi Heikkilä  Louhen liitto 
Haamu kustannus 2015- Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.