Sophie Hannah Nimikirjainmurhat

Sophie Hannah on kirjoittanut aiemmin psykologisia jännityskirjoja. Agatha Christien perikunta valitsi hänet kirjoittamaan uuden Hercule Poirot –dekkarin Nimikirjainmurhat  (The monogram murders 2014). Kirjan suomentaja on Terhi Vartia ja Shakespearen lainaukset ovat Aale Tynnin ja Matti Rossin käsialaa. En ole lukenut aiemmin Hannahin teoksia.

Vuonna 1913  pienessä maalaiskylässä Great Hollingissa on sattunut murheellinen tapaus, kun kylän pappi ja tämän vaimo kuolevat  epäilyttävällä tavalla. Kuusitoista vuotta myöhemmin lontoolaisessa Bloxhamin loistohotellissa tapahtuu samanaikaisesti kolme murhaa. Poirot saapuu joka torstaiselle illalliselleen Pleasantin kahvilaan, jonne ilmestyy myös oudosti käyttäytyvä nainen. Palatessaan täysihoitola Blanche Unsworthiin, Poirot löytää ystävänsä Scotland Yardin etsivän Edward Catchpoolin oudossa mielentilassa takan äärestä nojatuolista. Tiedustellessaan, mikä on hätänä, Poirot saa kuulla hotellin murhista.

Tarinan kertojana on etsivä  Edward Catchpool, josta taas kerran tehdään hieman yksinkertainen. Hän ei tietenkään pysy mukana Poirotin harmaiden aivosolujen tahdissa ja inttää aina vastaan Poirotin päätelmiin.

Niin kaikki alkoi, torstai-iltana helmikuun seitsemäntenä vuonna 1929, kun Hercule Poirot, Jennie ja Fee Spring olivat keskellä teepannujen painosta notkuvia vinoja hyllyjä Pleasantin kahvilassa.

Vai pitäisikö sanoa, että kaikki näytti alkavan. Itse asiassa en aivan usko, että tosielämän tarinoilla on alku ja loppu. Lähestyipä tarinoita mistä näkökulmasta tahansa, saa aina huomata, että ne venyvät loputtomiin kohti menneisyyttä tai levittäytyvät vääjäämättä tulevaisuuteen. Koskaan ei pysty sanomaan: ”Se oli sitten siinä”, ja vetämään viivaa alle.

Juoni on monimutkainen, monitahoinen, hitaasti etenevä ja samoja asioita vatvova. Kaiken kaikkiaan Hannah tarvitsee Nimikirjainmurhiin enemmän sivuja (331), kuin mitä Christie tarvitsi parhaimpiin tarinoihinsa. Kirja on luettava, mutta pitkäveteinen ja alussa takkuava. Kirjasta puuttuu Christien teoksiinsa saama hienovireinen jännitys ja vetovoima, sillä murhia tarkastellaan kliinisesti, hyvin yksitoikkoisesti. Missään vaiheessa ei tule mieleen, että nurkan takana odottelee murhaaja. Loppuratkaisu on klassinen Christien kirjoille, eli kaikki osapuolet kootaan yhteen Poirotin kertoessa päätelmänsä. Kirjan juoni on teennäinen eli hyvin epäuskottava. Non, sanoisi Hercule Poirot paheksuvasti! Poirotin charmi on jäänyt tavoittamatta.

Olen lukenut varmaankin kaikki Christiet joskus 1980-luvulla ja niiden ajaton vetovoima tehoaa yhä. Parhaiten mieleen on jäänyt Poirotilta Kuolema Niilillä, mutta neiti Marplen Kymmenen pientä neekeripoikaa (nimi jouduttu myöhemmissä painoksissa muuttamaan) on ollut mieleenpainuvin.  Hercule Poirot ja neiti Marple ovat niin taidokkaita hahmoja, että heidän saappaisiin ei helpolla astuta. Poirot tuntuu paperinukelle, jolle on leikelty uusia asusteita ja korostettu vanhoja maneereja, joiden avulla lukija tunnistaa hänet. Kannen suunnittelu on Christie-tyylinen, mutta miksi Agatha Christien nimi on kannessa kirjailijan nimen tavoin?  Onkohan Christien perikunta herättänyt Poirotin uudelleen eloon lisätäkseen alkuperäisten teosten myyntiä? Astuuko Neiti Marple seuraavaksi näyttämölle? Eihän tämä ole uutta. Kuinka monta Bondia on tehty Ian Flemingin jälkeen? Myös Salvatore on herättänyt Tarzanin henkiin.

Sophie Hannah Nimikirjainmurhat

WSOY 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.


Nimikirjainmurhat on luettu myös blogissa:

Anna minun lukea enemmän
Ja kaikkea muuta