Marko Hautalan Kuokkamummon vauhdissa

Vaasalainen Marko Hautala (1973) kirjoittaa aavemaista kauhua. Kuokkamummo on ensitutustumiseni hänen tuotantoonsa. Hautala on työskennellyt mielenterveyshoitajana, mikä näkyy myös hänen kirjallisissa töissään eli hän taitaa ihmismielen eri puolia.

Odotan kauhulta pelottavaa, järisyttävää ja kananlihalle nostattavaa tunnetta. Jotain sellaista kauhun mestareiden kaltaista kuin Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikissä, tai Arthur Conan Doylen Baskervillen koirassa.  

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Se tappaa lapsia. Se on vanha kuin meri ja taivas. Se haistaa kuka on kuka ja odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta.

Kirjan keskiössä ovat 1980-luvun lopun nuoret Samuel ja Maisa, jotka palaavat lapsuutensa maisemiin. Kirja etenee takaumien ja nykyisyyden välillä eri aikatasoilla. Vuosikymmenten ajan Patteriniementiellä nuoret ovat kokoontuvat pommisuojaan kuulemaan saarnaa Kuokkamummosta. Maisa palaa tekemään uskontotieteen väitöskirjaansa ja Samuel isänsä kuoleman takia. Hautala mahduttaakin varsin kirjavan joukon, kun mukana ovat niin romanit kuin maahanmuuttajat.

Samuel palaa nuoruuteensa takaumissa, joissa Julia on muisto nuoruudesta ja elämän opettelusta ja välit isään ja Akiin hiertävät. Julia putkahti kaiken keskelle eräänä päivänä Losista pahoittamaan Maisan mielen.  Bondorffien huvilalla saaressa on jotain outoa, josta kyläläiset vain huhuavat ja sinne meneminen on ehdottomasti kielletty. Ihmisiä katoaa ja asioista vaietaan.  Hautala arvostaa lukijaa ja jättää osan lukijan oivallettavaksi.

Sagal yritti ajatella huomista koulupäivää, bussin odottamista ja pahanhajuisia hengityksiä, kun vieressä haukoteltiin. Hän itse peitti aina suunsa haukotellessaan. Kenenkään ei tarvinnut nähdä hänen kieltään eikä hampaitaan eikä haistaa hengitystä.

Kirjassa on yhtymäkohtia Elias koskimiehen Ihmepoikaan, jonka tapahtumat alkavat vuonna 1988. Hautalan Kuokkamummo sijoittuu myös 80-luvun loppuun.  Madonna on kummassakin kirjassa pop ja kummassakin on  samanikäistä nuorisoa. Kummassakin tapahtumat sijoittuvat Pohjanmaalle, lestadiolaisuudesta ja vasemmistolaisuudesta vihjaillaan ottamatta kantaa puolesta tai vastaan. Kielestä puuttuu onneksi Ihmepojan minulle outo murre. Lukukokemuksena Kuokkamummo oli paljon ennakko-odotuksia parempi.

Kun Samuelin silmissä kipu on kuin ankkuri, jonka köydestä voisi pitää kiinni kunnes myrsky on ohi. Kun Popeda karjuu Pitkää kuumaa kesää.

Saaressa olevat metallitynnyrit toivat vääjäämättä mieleen todellisuuden. Olen seissyt saarella ja katsellut ammottavaa monttua, jossa luontainen kasvillisuus ei elvy. Tuolla jossain Perämerellä sijaitsevan Kuusiluodon saaren keskustassa on laaja, kasviton ferrokromikuonan jälkeensä jättämä, kuiva jätemonttu. Se näkeminen on pysäyttävä kokemus.

Taikakirjaimet viittaa osuvasti Lotzin Kolmeen. Minusta Kolme oli sekava juonenkuluissa ja aikatasoissa hyppimisessä. Kotimaiseen miljööseen sijoittuvana Kuokkamummo onnistuu paremmin, koska ympäristö on lukijalle tutumpi. Taikakirjaimet pohtii myös, tarvitseeko kauhu  rivon kielen? Viime aikoina olen rypenyt kirjojen parissa, joissa on hajuja, kuonaa ja eritteitä kuten Leinen Ikuisuusvuonon profeetassa. Keskiajassa kulkevassa upeassa trilogian päätösjaksossa eli Milja Kauniston Piispansormuksessa pääsen keskiajan kurjuuksiin.  Kauniston Synnintekijä ja Kalmantanssi viihdyttivät viime vuonna ja odotan eilen saamani päätösosan lukemista. Lisäsävyjä tuonevat ankeuden maisemat, kun Vannin Kylmä saari ja Chabonin Telegraph Avenue saavat vuoronsa.  Hautalan kieltä mietin, sillä minusta pillu ja muut rivoudet eivät ole kauhun lähde.

Minua kiehtoneita kauhukirjoja ovat: Barbara Erskinen Keskiyö on yksinäinen paikka, Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikki sekä Walter Behrendt Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa. Parhaimmillaan kauhu välittyy pahan kautta, pahanormaalia, vihjailuna, uskomuksina, eikä niinkään raakuuden tai alatyylisen kielen kautta. Hautalan saari on upea kauhun näyttämö ihan siinä missä klassikkokauhujen ikoneina ympäristöstään eristetyt kartanot ja linnat. Lukuisa minun tavoin kaivannut loppuun enemmän selkeyttä. Elegia nautti, että Kuokkamummo ei ollut ennalta-arvattava. Booking it some more kirjoitti niin innostavasti, että hankkia itselleni oman Kuokkamummon.

Hautala on kertonut ammentaneensa tarinaansa seutunsa urbaanista legendasta. Moni muistaa oman lapsuutensa visiitit kauhuun, oudot ihmiset, kummitustalot ja pahan paikat. Itse leikin kivitalon kellarissa, jonka seiniä kirjoivat yhä pommien jäljet ajalta, jolloin Helsinki liekehti. Kuljimme korttelia kiertävissä kanaaleissa, joissa putket muodostivat muumioita.

Hautala osaa punoa juonen hyvin kasaan, hän kieputtaa lukijaa vinhasti pyörivässä karusellissa siten, että turhautumista ei ehdi kertyä. Kotimaista kauhugenreä on niukasti,  sillä ensimmäisinä mieleeni tulevat nämä: Mia Vänskän Musta kuu, Saattaja ja Valkoinen aura sekä Seija Paakkolan ja Niina Revon Ruttolinna.  Viime vuonna luin goottikauhun upean klassikon Udolphon (Savukeidas 2014). Viihdyin Kuokkamummon seurassa ja näkisin tarinalle hyvät etenemisen mahdollisuudet. Perinteestä ammentaminen ja omanlainen maisemansa voivat purra hyvinkin, sillä ainakin minä viihdyin kirjan parissa erinomaisesti.

Marko Hautala Kuokkamummo
Tammi 2014. Kotikirjasto.