Jenna Kostet Lautturi

Jenna Kostet on opiskellut kansatiedettä ja folkloristiikkaa Turun yliopistossa. Lautturi on hänen esikoisromaani.

Mietin tämän vuoden ensimmäistä blogitekstiä ja päädyin Lautturiin. Lautturi on nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu spekulatiivisen fiktion keinoin kerrottu tarina kahdesta lukiolaisesta. Minusta lanu-kirjamaisuus jääkin tuohon, sillä kirjan voi lukea kuka vain. Mietin alussa yhteyttä Stephenie Meyerin Twilight-trilogiaan. Olen hieman väsähtänyt vampyyreihin, ihmissusiin, langenneisiin enkeleihin ja muodonmuutoksin. Kirjan alussa on vivahteita myös Katja Kaukosen lyyriseen Odelmaan.

Lautturi on yksittäinen teos eli se ei ole trilogian aloitus.  Toivottavasti ei. Minusta se on erittäin toimiva näin. Maaginen realismi rajatiedon elementein on kiehtova sekoitus. Jo sanassa lautturi on hyvin väkevä lataus, joka ei jätä ketään kylmäksi, vaan lautturi repii mieleen muita kirjoja, kuten Hessen Siddhartha ja Illyeksen Kharonin lautalla. Lautturissa ammennetaan intertekstuaalista voimaa runoista esimerkiksi Edith Södegranin Orfeuksesta.

Ruuhen puinen pinta on karhea ja ajan kuluttama. Se tottelee minua. Se kuuntelee ja noudattaa pyyntöjäni. Se haluaa miellyttää. Joskus olen yhtä ruuheni kanssa ja ajattelen, että niin kuuluu olla. Mietin ikävöinkö sitä ylhäällä missä ei ole ruuhta eikä virtaa, jota voin meloa.

 Kun pääni tapaa pinnan, minun on vaikea hengittää, enkä minä katso taakse kuin Orfeus, vaan uin kohti rantaa. Näen miten sielut lipuvat ohitseni, mutta minussa on väri ja elämä. Täällä minä olen kotona ja hengitän

Lautturi kertoo nuorista, lukiolaisista. Kai on toinen kirjan nuorista ja Ira toinen. Kai tulee toisaalta, hän on lautturi Tuonelan virralta. Hän tulee katsomaan, mistä sielut tulevat. Mistä tulevat ne, jotka ovat olleet joskus eläviä, ja joista on jäljellä se kipinä, se sisin. Kai hakeutuu Eeron luo, joka on nähnyt kummatkin maailmat, jotka kannattelevat meitä, aivan kuten äiti, joka tunsi kummankin todellisuuden. Eero ottaa veljenpoikansa luokseen.

Eero katselee minua ja tunteet liikkuvat hänen kasvoillaan. Minä olen hänen sukuaan, hänen vertaan. Meidän kaltaisiamme ei ole muita täällä. Me tiedämme miten sielut liikkuvat virran mustassa vedessä ja miten keksi kolahtaa rantakiveen.

Kirjan osiot käyvät dialogia. Ensin äänen saa Kai. Hänen lauseensa ovat kaunista ja koskettavaa kirjakieltä, kun taas Ira käyttää slangia. Iran kielessä pulppuaa nuoruuden eloisuus ja teinituska. Olisi väärin kertoa juonta, sillä jokaisen on saatava lukukokemus ilman ohjausta. Kai ja Ira tulevat eri maailmoista, ja siksi todellisuus vie heitä eri suuntiin.  

Mä menisin opiskelemaan arkkitehdiksi ja sitten kun mulla olisi hyvä työ ja paljon rahaa, hakisin äidin pois. Veisin sen niin kauas, ettei isä löytäisi meitä enää koskaan.


Näin salin toisella puolella Kain ja mulla oli hyvä olo, kun olin pyytänyt anteeksi käytöstäni. Olin kuitannut velkani, asia oli loppuun käsitelty. Mä voisin jatkaa omaa elämääni ja unohtaa koko jutun. Kain ja kaiken mitä oli tapahtunut.

Kirjan teemoja ovat oman identiteetin etsintä, erilaisuuden hyväksyminen, koulukiusaaminen, muukalaisuus ja perheväkivalta. Lautturi ammentaa osansa suomalaisesta kansanperinteestä, manalasta ja tuonelasta, tuonelan virrasta ja lautturista. Kirjan loppu on täydellinen, taidokas. Kirjan tummat sävyt eivät yhdy kannen mustuuteen.
Olen onnellinen, että en ohittanut tätä kirjaa. Toivon, että moni muukin löytäisi tämän kirjan tarjoaman lukuhetken. Jään odottamaan seuraavaa Kostetin kirjaa.

Jenna Kostet Lautturi

Robustos 2014. Kustantajalta. Kiitollisuudella.