Bruce Chatwin Erottamattomat

Bruce Chatwin (1940–1989) oli englantilainen matkakirjailija, toimittaja ja kuvataiteen asiantuntija. Hänen tunnetuin teoksensa on Patagonia, Patagonia. Hän kulki ja kiersi maailmaa perehtyi paimentolaiskansoihin niin Aasiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa kuin Australiassakin. Kirjailijana hänen työnsä jäi kesken varhaisen kuoleman takia. Alkuperäisteos On the Black Hill ilmestyi vuonna 1982. Kirjan on suomentanut Sirkka Salonen.

Maailman ääriin, niin luulin pääseväni Bruce Chatwinin matkassa, jonnekin kauas pois oli olettamukseni. Sen sijaan jämähdin kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi Walesin perukoille maatilalle kahden vanhanpojan kanssa. Näinkin voi siis käydä, kun Bruce Chatwin tuo mieleeni vain eksoottisuuden, Patagonian ja matkakirjallisuuden. Lainaan alkuun kirjan etuliepeen  tekstin.


Vietin äskettäin pitkän aikaa Englannin ja Walesin rajamailla kirjoittamassa teosta jota voi nimittää romaaniksi, mutta myös muistelmaksi kahdesta ihmisestä jotka opin tuntemaan hyvin. Walesin rajaseutu on niin kaukana Patagoniasta ja Dahomeyn kuningaskunnasta kuin olla voi, mutta tavallaan se on yhtä etäinen kuin ne. Radnor - kyseinen kreivikunta - on Englannin harvaanasutuimpia seutuja... Sikäläisille ihmisille ulkomaailma on yhtä kuin Sodoma ja Gomorra. Tie Herefordiin on tie helvettiin, he sanovat. Lukiessani paikallislehteä arkistossa näin, että ensimmäisen maailmansodan päättyminen oli sijoitettu etusivun viidennelle palstalle. Ensimmäisellä palstalla komeili otsikko ”53 naulaa painava lohi ajautui paikallisen kartanon rantaan".

Erottamattomat -kirjan miljöönä on walesilainen maalaiskylä, jossa elämänpiiriä on muutaman kilometrin verran. Chatwin kertoo tarinan eleettömästi, tarkoin vedoin hän kuvaa henkilöt ja miljöön. Siitäkin huolimatta, vaikka tarina on jämähtänyt Walesin maaseudulle verkkaiseen elämänmenoon, niin Intia tulee väreineen ja tuoksuineen äidin muistoissa.

Erottamattomat on perhetarina ja kahden identtisen veljeksen tarina kehdosta hautaan. Perheen isä on äkkipikainen Amos Jones. Perheenäiti on kaunis, epäsäätyisen avioliiton solminut lähetyssaarnaajan tytär Mary Jones. Heidän tarinansa aloittaa romaanin. He muuttavat maatilalle, joka tunnetaan nimellä Näky. Syrjässä sijaitseva Näky kuului Lurkenhopen maatilaan, jonka omistajia olivat katoliset Bickertonit.

Tätä ennen Amos kokee lyhyen avioliiton, mutta Rachel Jones kuolee lapsivuoteeseen. Erään sunnuntain aamuhartaudessa, vajaan kuukauden kuluttua hautajaisista ilmoittaa Rhulenin kirkkoherra, että hänellä on seuraavana sunnuntaina sijaisena Bryn-Draenogin kirkkoherra Latimer. Hänen tyttärensä, neiti Latimer elää surussa, kun kirkkoherra kuolee. Näin kaksosten vanhempien tiet yhtyvät.

Lewis ja Benjamin Jones elävät niin likellä toisiaan, että kun ampiainen pistää toista, myös toiseen koskee. Sinun ja minun ovat oudot käsitteet. Lapsena heillä oli oma kieli, enkeleiden kieli, vanhana he eivät tarvitse enää sanoja. Neljänkymmenenkahden vuoden ajan Lewis ja Benjamin nukkuivat vieretysten vanhempiensa vuoteessa. Kesken tiskirätin rutistamisen Benjamin ottaa viimeisen viestin vastaan.

Kulkiessaan eräänä iltana laidunmaan poikki hän katseli matalalla voikukanmykeröiden yllä välkähteleviä pääskyjä ja auringonlaskua vasen erottuvia lampaita, joita kaikkia ympäröi kullanhohtoinen sädekehä ja silloin hän tajusi miksi Jumalan karitsalla kuului olla gloria.

Eroja veljekset kokevat muiden asettamina Lewisin joutuessa töihin naapurikylään tai Benjamin joutuessa asepalvelukseen ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Benjamin haaveilee naisista, mutta haaveet unohtuvat. Vanhempien kuoltua aika pysähtyy maatilalla. Poikien sisar on vain hieman esillä kirjan sivuilla, isänkin rakkaus laantui ainakin hetkeksi, kun Rebekka kertoo olevansa raskaana irlantilaiselle kaivostyöläiselle. Rebekkan lähdön jälkeen Mary yritti tavoittaa tätä, mutta vuokraemäntä kertoi pariskunnan muuttaneen Amerikkaan. Kaksosten elämässä piipahtaa joitakin ohikulkijoita, mutta myös pysyvämpiä tulijoita. Lotte Zon ansaitsi paikkansa kolmantena ihmisenä heidän elämässään, ja lopulta hän nyhti esiin heidän kaikkein sisimmätkin salaisuudet. Rouva Redpath ja hänen poikansa Kevin saapuvat pysyvämmin.

Lottie sai säkeen kirjoitetuksi. Kynä putosi hänen kädestään ja kimposi alttarin laattakivilattialle. Yhtäkkiä hänen elämänsä yksinäisyys oli palautunut täydellä voimalla hänen mieleensä tehden hänen olonsa tukahduttavaksi – ikäneidon kaita vuode, syyllisyys, että oli lähtenyt Itävallasta sekä klinikalla ilmenevien riitaisuuksien herättämä katkeruus.

Bruce Chatwinin kirja Erottamattomat on helmi. Tunnetko tunteen, kun joskus kirja kaivaa muistisi syövereistä jonkun verrokin, vaikka siinä ei olisi oikein mitään samaa, mutta samuus voi olla tyylissä, miljöössä ja tapahtumissakin. Tätä kirjaa lukiessa mielessäni pyöri John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, mutta sen lukemisesta on ikuisuus. Sen sijaan aivan äskettäin lukemani Oscar Hijuelos peilautuu tähän kerronnan kautta. Chatwinin kerrontatyyli on runollisen kaunista kuvailua. Monet tapahtumat, kuten kuolemat, syntymät, lähdöt tapahtuvat hetkessä, muutamassa rivissä, kun taas veljesten suhteen kuvaus tarvitsee kirjan verran. Olwen oli ehtinyt potkaista. Kavio osui Amosin leuan alle, ja varpuset jatkoivat sirkutustaan. Veljesten rajoittunut, likeinen elämä ja menneen ajan lumo eivät tarvitse juonipolkuja tai jännitesiltoja. Kuitenkin kaikesta huolimatta, vaikka en pääsytkään maailman ääriin, niin luin kirjan perinteisen elämäntavan kuvauksesta, joka yhtyy tällä tavoin Chatwinin nomadi-teemoihin.


Bruce Chatwin Erottamattomat
Tammi Keltainen kirjasto 2. painos 1984. Kotikirjasto