Antti Heikkinen Risainen elämä

Syksyn kirjoista odotin Oriana Fallacista kertovaa kirjaa, mutta yllättäen huomasin myös Juicen elämäkerran. Seuraan Siltalan julkaisuja säännöllisesti, mutta tämä oli onnistunut ohittamaan katseeni. En ole elämäkertojen lukija, mutta poikkeukset vahvistavat säännön. Kotimaisen muusikon elämäkerta on sitäkin oudompi valinta, mutta jos näin teen, niin suomirock on ainoa vaihtoehto.

Risainen elämä Juice Leskinen 1950-2006 on ulkoasultaan  hienostunut. Käytänkin jatkossa tekstissä teoksesta vain nimeä Risainen elämä. Kirjan tekijä ei sano minulle muuta kuin, että hän on kirjoittanut kirjan Pihkatappi, joka ei ole osunut käsiini. Hieman mietin hänen syntymäaikaansa, mutta sama tilannehan on myös Fallacin elämäkerran kirjoittajan kanssa, että hän ei edes tavannut koskaan kirjoituskohdettaan. Tämä ei ole nurinkurista ageismia missään nimessä, sillä yritän päästä kartalle ja aikajanalle. Omalla kohdallani Juicen tuotannolla oli kovin vähän merkitystä vuodesta 1988 lähtien. Ehkä siksi, että asuin tuolloin jossain Jumalan hylkäämässä kolkassa. Ei mitään biisiä tuota ajalta, joka olisi merkinnyt sen enempää. En sano, ettenkö olisi kuunnellut tai tietäisi niitä, en vain innostunut vuonoista tai villapaidoista.

Rocklyyrikko Juicen elämä alkoi 19.2.1950 ja hän lähti 24.11.2006 viimeiseen reissuun. Tuohon väliin mahtuu rankka elämä, hillitön määrä reissaamista, hotelleja, keikkabussissa vietettyä aikaa sekä yhtä paljon sisään kipattuja nesteitä. Tuolta ajalta kertyi mieletön määrä poplyriikkaa verbaalisesti lahjakkaan maestron käsistä. Vuonna 2013 toteutetun Kulttuurirahaston kyselytutkimuksen mukaan meidän tunnetuimmat taitelijat olivat Jean Sibelius, Tove Jansson, Väinö Linna ja Juice Leskinen.

Heikkinen on tehnyt valtavan kahden vuoden työn kirjaa kirjoittaessaan, mutta samalla hän on tehnyt aikamatkan Juicen aikalaisten ja musiikintekijöiden joukkoon. He ovat muistelleet ja kertoneet kumppanistaan suorasanaisesti, totuutta kaunistelematta tai säröjä silottelematta. Eniten minua kiinnosti Juicen lähipiirin ajatukset sekä Mikko Alatalon, Safka Pekkosen, Pantse Syrjän, Martti Syrjän, Harri Rinteen, Vesa Sytelän, Jari Yliahon,  Ilkka Louerannan, Antti Tammilehdon, Puntti Valtosen, Mika Sundqvistin, Ismo Alangon, Sakari Kuosmasen, Mika Kaurismäen sekä Aki Kaurismäen mietteet.

Luin kirjasta tehtyjä juttuja odotellessani omaa kappaletta.  Risainen elämä on saanut tyytyväistä myhäilyä ja kiitosta. Juicen lähdöstä on tarpeeksi aikaa, on ehditty ymmärtää ja hyväksyä, että hän on poistunut keskuudestamme. Eräässä Iltalehdessä oli kymmenen biisin lista, joka sai minut vaikeroimaan, sillä vain yksi listan biiseistä olisi ansainnut paikkansa parhaimpien kanssa.

Yleisesti ottaen kirja tekee nostalgisen, surullisen olon, että lahjakkaan ihmisen elämä päättyi näin varhain. Omasta suhteestani Juicen musiikkiin totean, että olen omistanut ensin vinyylilevyt ja sitten cd:t, kulkenut säännöllisesti klubikeikoilla, festareilla, Kaivarissa, Tavastialla jne. Oma kiinnostukseni ajoittui 80-lukuun ja pitkälle 90-lukuun. Aikalaisvinkkelistä Dokumentti ja Lontoon Abbey Road-studiolla äänitetty Sivilisaatio arvottuvat toisin.  Tänä päivänä kirjoitetut tekstit jäävät omaan arvoonsa. Voi, kyllä se oli kova juttu silloin, kun kundit ylittivät levyn kannen kadun. Kyllä se kelpasi lehtijutuksi. Livenä ylitys olisi saattanut esittää sangen hoipertelevan retkueen.  

Eräänä iltana Stadin Alibissa bändi oli kiipeämässä lavalle, kun Juice pysähtyi pöytäämme kysyen, että minkä kappaleen haluan kuulla. Järkytyksestäni huolimatta vastasin terävästi kappaleen. Tietenkin hän ehti siinäkin välissä kertoa, jos hän nyt stadilaisen toivetta edes noteeraa ja sitä hän naljaili koko illan, että kun tännekin (Stadiin) viitsi tulla. Noteerasi toiveeni. Eikä pyytämäni biisi ollut Syksyn sävel tai Viidestoista yö saati mikään Iltalehden 10:stä parhaasta. ;) 

Kirjan yllätyksellisemmän osuuden tarjosi Pilvee pilvee. Se toimi Kaivarissa livenä eli bändi ja kuulijat olivat läsnä, vaikka se suunnattiin toisaalle. Kyllä Juice käveli lavan reunalle ja tarkasti, ettei turhaan laula. Lauseeni joko ymmärtää tai ei. Kirjassa kuitenkin kerrotaan Kaivarin konsertista vuonna 1983, mutta itse en muista lukeneeni fanitapauksesta eli poliisit olivat vain marionettien roolissa tuon biisin ajan. Itsekin valokuvasin keikalla, joten mielikuva on piintynyt siitä mieleen. On mahdoton kuvitella, että kun massat purkautuvat pois ja keikkabussi täyttyi, ettei kaikki ollutkaan ohi. Kuitenkin muistan, kuinka Marmorikujan lööpit kirkuivat, että JR ammutaan tänään, enkä edes tiennyt, kenestä oli kyse ennen kuin illalla. Otan tekstiin vain yhden lainauksen eli Pate Mustajärven kertomuksen sivulla 342. Myös sitä seuraava Heikkisen teksti on pysäyttävä, sillä se kertoo tuosta episodista, jota en tuo tämän enempää tekstiini samasta syystä kuin siitä vaiettiin.

Arwon kuolema oli kova juttu koko meidän yhteisölle. Kolmekymmentyksivuotias kaveri menee sydänkohtaukseen. Mää tiesin, että Jussi oli herkkä ihminen, mutta itkevän mää näin sen ainoastaan yhden kerran. Arvo oli laskettu maan poveen, me käveltiin Leskisen kanssa käsikynkkää kuusikujaa pitkin kappeliin. Jussi piti mua kädestä kiinni ja sano, että nyt on tullu sellanen sarjakuva kun Mustajärven Peto, aika hyvän nimen ne on keksiny sille. Mää käännyin katsomaan Jussia ja näin, miten sillä kyyneleet valu poskia pitkin. Siihen samaan saumaan meni vielä muitakin nuoria miehiä, meidän kavereita. Kyllä se mietti näitä. Sellaisenkin muistan, että ajettiin taas kerran taksilla Aulabaariin, ja Pulterin kohdalla Juice sano, että saatana tätä elämä on kun Raatteen tiellä, jätkiä kaatuu ihan simona. Mää kattelin Näsijärvee ja mietin, että niinhän se on.

Muistan katsoneeni TV-ohjelman Tampere-talon konsertin Juicesta ja Mikosta Senaattori ja Boheemi ajoilta, mutta ei se tehnyt kuin surullisen olon. Ajattelin silloin, että Alataloa helpotti varmaan teiden yhtyminen.

Juice läiski usein fanejaan armottomasti sanan säilällä, kun nämä vaativat tätä keikoille lopummalla. Hän ivasi sanomalla, että ”miks te haluutte keikalle, menetettyä nuoruuttako te janoatte”.  Noista letkautuksista aisti, että hän ymmärsi itse paremmin tulevan. Hän osasi tuon ivaamisen taidon. Surullisuus syntyy omalla kohdallani myös kirjan sivuilla vilahtavasta Petsistä, sillä hänkin oli lahjakas ja poistui liian varhain. Hän lähti 44-vuotiaana. Juicen kohdalla mietitään usein, miksi hän menehtyi niin varhain.  Jälkimmäisessä tapauksessa kotiolot eivät selitä varhaista lähtöä, sillä hän oli ehjän perheen lapsi, viinaa käyttämättömien vanhempien lapsi. Kotonani kuulin aina kuulumisia, mutta kohde oli niin ”vanha”, ettei niitä tietenkään kuunnellut tarkasti, kuin että lahjakkuutta riitti, vanhemmat olivat ylpeitä pojastaan.

Hieman mietin laajaa haastateltujen joukkoa, en niinkään perhepiiriin lukeutuvia, mutta Anssi Tikanmäen puuttumista. Jussin puolison tekstit luki mielellään, sillä hänen yksityinen surunsa limittyi kollektiiviseksi kestämiseksi. Kirjassa olisi voinut olla enemmänkin lehtileikkeitä ja niiden ajankuvaa.  Haastateltujen joukko on vaikuttava, vaikka Mustajärveä olisin lukenut enemmänkin. Kovan ja ansiokkaan turneen Heikkinen on tehnyt.  Voisi sanoa, että nuo bändijätkät ovat liiankin vaatimattomia omille tekosilleen, ehkä se on nöyryyttä, mutta enemmän he olisivat voineet revitellä. Ehkä se on toisaalta niin, että ajan eläneet pitävät osan omanaan. Risainen elämä on huikea reissu lukijalle. Kiitos Antti.

Myrkytyksen oireista: "Kuule istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee, vaikka huomenna saaste jo laskeutuu, vaikka huomenna aurinko kuolee.”

Antti Heikkinen Risainen elämä
Siltala. Kustantajalta. Kiitoksin.

PS. Etsitkö Isänpäivän kirjavinkkiä? Eikö tässä olisi hieno lahja isälle?