Saimi Hoyer & Petri Salmela Sieniä ja ihmisiä

 

 

Sieniä ja ihmisiä -kirja johdattaa kolmelletoista sieniretkelle. Sieniä ja ihmisiä muistuttaa ulkoisilta puitteiltaan ja tyyliltään suomalaista versiota Antonio Carluccion kirjasta Intohimona sienet. Samanlaista rustiikkia on Syötävän hyvässä sienikirjassa (Readme), josta pidän kovasti. Sieniä ja ihmisiä -kirja on hieman erilainen kirja, sillä maasto-oppaaksi se ei formaatiltaan sovellu. Toisaalta siihen ei ole niin tarvettakaan. Kappaleiden tekstien keskeyttäminen väliteksteillä vaikeuttaa lukemista. Punaisella ja vihreällä painetut tekstit vaikeuttavat lukemista samoin kuin sivunumeroiden puuttuminen useilta peräkkäisiltä sivuilta. Sienten tunnistuskohdassa helttasienten tärkeintä tuntomerkkiä eli itiöpölyn väriä ei tuoda tarpeeksi esille. Sivulla 95 oleva miniatyyrisienen kuva noin 1 cm läpimittaisesta sienestä on turhake, sen sijaan ukonsienen kuvasta (s. 19) ei välity mahtisienemme ulkoasu mitenkään! Sieniä ja ihmisiä  esittelee 41 lajia ja tarjoaa 40 sieniruokareseptiä.

Sieniä ja ihmisiä esittelee erinomaisia ruokasieniä ja tekee tunnettavaksi vähemmän tunnettuja sieniä. Sieniä ja ihmisiä tutustuttaa haperoiden tuntijaan, joka esittelee isohaperon ja tuo esiin, kuinka sitä jää syksyisin metsään keräämättä. Juhani Ruotsalaisen toteamus pätee omalla alueellani, sillä kukaan muu ei sitä kerää. Tuollaisen sienigurun yhyttäminen olisi kannattanut hyödyntää hyvän tai ehkä useammankin isohapero-ohjeen muodossa, eikä keskittyä vaikeammin tunnistettaviin haperolajeihin. Aloitan itse sienikauden juuri isohaperolla, joka on erinomainen, satoisa ja helposti tunnistettava hapero.  

Männynsuomuorakkaan lanseeraaminen ruokasieneksi on tämän hetken trendi, mutta se ei ole ongelmatonta. Rouskusalaatti on irtonainen kappaleessaan. Kirjan lajikuvat ovat tummia, yksittäisistä itiöemistä ja näyttävät usein paikoilleen istutetuille. Martta ja kosmopoliitti -kappaleessa on resepti mantelihaperoa ja ankanrintaa, mutta mantelihaperossa on taksonomisia ongelmia.

Monet kirjassa esitellyt sienet ovat sienikorin kuriositeetteja eli liian harvinaisia tai pieniä kerättäviksi. Sieniä  ja ihmisiä johdattaakin lukijan aarteiden äärelle. Intohimoisen sienestäjän on tunnettava kultarousku ja kurttusieni, uskallettava ottaa ne koriin ja saatava kokea niiden makuelämys, mutta niiden varaan ei voi sienireissua rakentaa. Sikurirousku on ollut viime vuosien trendisieni, jota en itse sienikoppaan ota. Nokirousku on mahtava pastasieni, mutta yleensä saalis jää muutamiin itiöemiin. Rouskujen uusi tuleminen -kappaleessa käsitellään rouskujen suolaamista, umpioimista, kansallispuistoja ja kulta- ja sikurirouskua, mutta uusi tuleminen jää välittymättä.

Sienestän itse tammivyöhykkeen saariston alueella. Kopat täyttyvät pääosin herkkutateista, isohaperoista, kantarellista, haaparouskusta ja mustatorvisienistä.  Enempään ei ole edes tarvetta kahden aikuisen ja koiran (Halla) taloudessa.  Eli Halla murkinoi herkkutatteja siinä missä mekin. Vaikka ruokasienten tuntemus perheessämme on kattavaa (Suomen sienioppaan verran), niin lajimäärä on hyvin rajoittunutta. Toki sitä täyttäisi kopat kultarouskulla, nokirouskulla, oranssirouskulla, männynrouskulla, hallavahakkaalla, tuoksuvalmuskalla ja kurttusienellä. Perheessämme sienikulttuurit ovat olleet törmäyskurssilla, kun toisen käyttö on ollut perinteisempää ja toisen hyvin uusmaalaista ja intohimoisen sienestäjän siivittämää.

Sieniä ja ihmisiä parasta antia on Sami Tallbergin villiyrttien osuus, jota olisi voinut painottaa enemmän. Tuoreet herneet ja kukkakaali ovat mitä parhain lisä sieniwokkiruokiin. Ketunleipää tulen ehdottomasti  kokeilemaan suolan korvikkeena, vaikka se sisältääkin oksaalihappoa. Sami Tallbergin Villiyrttikeittokirjasta on otettu ansaitusti jo viides painos (Readme 2014). Osiossa häiritsee Tallbergin sienten syöminen raakana, mitä ei voi kenellekään suositella. Merikaalin ja auringonkukan nuput ovat myös hankalasti saatavia. Iisopin käytössä on oltava varovainen, koska se ei sovi verenpainetta sairastaville (kts. Sinikka Piippo Luonnon lääkeyrtit, 2. osa). Iisoppi on minulle uusi kokemus sienten maustajana, joten kävin torilla ja ostin taimia eli aion kokeilla. Sen sijaan litulaukka, pikkuluppio ja saksankirveli ovat kokeilemisen arvoisia. Litulaukka sopii täydellisesti kantarellien makuun. Testasin käenkaalin kantarellin kanssa, mutta maku jäi liian miedoksi. Kirjassa opastetaan vihdoin myös paistaman sienet nopeasti.
 

Sienimöiden käyttö on hieman vastakkaista ajattelua mushroom hunting -ilmiölle. Loppukesän ja syksyn paras osa on ehdottomasti sieniretket, sienten keruu ja löytämisen ilo. Yhdessä vietetty aika ja luonnossa kulkeminen, löytyi sieniä tai ei. Sienten käsittely kotona on pakollista ja välttämätöntä ja samoin syöminenkin. Itselle sienestys ei ole sitä, että lähdetään sieniretkelle. Se on sosiaalinen tapahtuma, usein ystävien kanssa tai jokailtainen ruoka-aineiden nouto, Hallan ja oman kuntoiluannoksen luontohetki.

Olisin odottanut, että tekijät olisivat käyttäneet suhteitaan vieläkin enemmän ja kaapanneet keittiöön Kari Aihisen ja pakottaneet Henri Alénin loihtimaan sen parhaimman sienipastan. Sieniruokien uudistaminen lähtee alan todellisten asiantuntijoiden kautta, eikä niinkään siententuntijoiden käsistä. Minäkin tartuin kirjaan, koska etsin jotain uutta. Meillä olisi erityisesti tarvetta sienikirjalle, joka päivittäisi sienten käytön nykypäivään ja jättäisi perinteisen slaavilaisen keittiön unhoon smetana- ja voiruukkuineen. Sieniruokien teko sienilajeista, joita ei ole koskaan haistanut, maistanut tai edes nähnyt ei onnistu. Kokin pitää olla alan ammattilainen ja perehtynyt sienten käyttöön, jotta osaa loihtia sienistä jotain vastaavaa kuin avokadopastan, joka jää elämään. 

 Hallaöiden salaisuus, Martta ja kosmopoliitti sekä Katse ylös! –kappaleisiin olisi toivonut vähän ytyä. Tosin Jaakko Selinin osuus ja toteamus: ”Ei kannata sotkea monen makuisia sieniä keskenään, vaan rakentaa ruoka yhden maun ympärille” on erinomainen.  Selin on kulkenut pitkin maailmaa ja maistellut maailman makuja, joten hänen osuuttaan olisi kannattanut painottaa. Turhimpia osioita ovat Sienikuiskaaja, Sienikirjamies ja Mies joka elää talvetkin sienille, jotka eivät anna tavalliselle sienestäjälle mitään. Vanhojen sienikirjojen omistaminen katselemiseen on ihan kivaa, mutta täytyy muistaa, kuinka paljon niiden teksteihin voi luottaa.  Vanhoissa sienikirjoissa on hyvin vaarallisia virheitä, koska käsitykset sienten myrkyllisyydestä ovat täydentyneet. Kirjan sienihakemistossa voisi mainita myös tieteelliset nimet, koska ne lajiesittelyiden yhteydessä  mainitaan. Samoin kirjassa mainitaan sieniä useammin, mutta hakemistoon on otettu vain esittelyissä ja resepteissä mainitut kohdat esimerkiksi mantelihaperolle annetaan vain reseptisivu.

Ingrid Holmberg ja Pelle Holmberg Herkkuja Sienistä on myös erinomainen, uudenlainen sieniruokakirja, mutta odottaisin enemmän meidän nuoremman polven keittiömestareilta, jotka kulkevat luonnossa ja arvostavat lähiruokaa. Kirjan kansi on hieman hailu, mutta niin kannessa kuin muuallakin kirjassa Saimi on kuvauksellinen metsän haltijattarena ja hän loihtii retken metsän aarteisiin.

Saimi Hoyer & Petri Salmela Sieniä ja ihmisiä

Tammi 2014. Kustantajalta.