Kate Morton Paluu Rivertoniin

Entisen elämäni haamut vierailevat nykyään luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en edes pane sitä pahakseni. En läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Voi jopa sanoa, että kaikki nuo aaveet, joita olen koko ikäni pakoillut, tuntuvat nyt lähes lohduttavilta, tervetulleilta; odotan niitä vähän niin kuin Sylvia odottaa televisiosarjojaan ja kiirehtii kierrostaan ehtiäkseen alakerran isoon saliin seuraamaan niitä. Ilmeisesti olin unohtanut, että synkkien muistojen joukossa on myös valoisia.

Viikonloppuna luin kolme kirjaa, sillä sain olla omassa rauhassani. Valmentauduin Kirjablogistien maratoninpäivään 19.6. En ole ikinä osallistunut vastaavaan. Luin Gabrielle Zevinin Sumuisen saaren kirjakauppiaan, Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan sekä Kate Mortonin Paluun Rivertoniin (The House at Riverton). Yritin valita kolme täysin erilaista kirjaa luettavakseni. Ainakin huomasin, että sain niskaparkani jumiin. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas.

Paluu Rivertoniin tuo mieleen Sarah Watersin kirjan Vieras kartanossa. Tarinan kertoo palvelijan poika, tohtori Faraday. Hänestä varttuu  aikanaan lääkäri ja joka näin kohoaa yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Kate Mortonin tarinan kertoo palvelijatar, joka hänkin etenee arkeologiksi. Myös Gracen äiti oli ollut palvelija Rivertonissa. Kummankin kirjan kertoja on ulkopuolinen, jotka lumoutuvat kartanomiljööstä. Toisin kuin Vieras kartanossa, niin Paluu Rivertoniin tarinan rakenne ei ole suosikkini. Mieluiten luen kirja, joka etenee alusta loppuun kronologisesti. Olen mieltynyt vähemmän Mortonin ratkaisuun, että tarina alkaa lopusta, ja etenee sitten takaumien avulla. Tämä rakenne ei viehätä minua edes dekkareissa. Silti edellisellä ei ole merkitystä arvioidessani kirjaa kokonaisuutena. Hyvin kerrottu tarina saa minut pauloihinsa ihan kummalla tavalla vaan.

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin  kertojana on hoitokodissa asuva 98-vuotias kartanon entinen palvelijatar. Grace Bradley suostuu tapaamaan nuoren ohjaajan, joka haluaa tehdä elokuvan Robbie Hunterin tapauksesta. Grace palaa takaisin menneisyyteen ja  Rivertoniin kolmannen kerran. Lukijalle selviää hyvin pian, kuinka paljon salaisuuksia Grace oli padonnut  itseensä pitkän elämänsä aikana. Lukijan ei tarvitse keskittyä salaisuuksien ilmituloon, sillä vihjeet ovat helposti avautuvia tienviittoja.

Voin kuvailla huoneen, mutta pelkään että mikään kuvaus ei pysty välittämään sitä merkillistä viehätystä, jota se minussa herätti. Huone oli suorakaiteenmuotoinen, suuri ja synkkä, ja siitä henki arvokkuutta, jossa oli hienoinen laiminlyönnin tuntu. Siitä aisti luopumista, ikivanhan tarinan taikaa. Kuin se olisi nukkunut satavuotista unta. Ilma oli raskasta, paksua, kylmää ja pysähtynyttä, ja takan vieressä olevassa nukkekodissa päivällispöytä oli katettu juhlavieraille jotka eivät koskaan saapuisi.

Paluu Rivertoniin vie  lukijan 1920-luvun englantilaiseen kartanomiljööseen ja 1990-luvun Lontooseen. Kirja  on tarina rakastamisesta, murhasta, valheista, vaikenemisesta ja salaisuuksista sekä kertomus Hartfordien ja Luxtonien  perheistä. Se on murtuvan luokkayhteiskunnan kuvaus, peribrittiläisen yhteiskunnan ajankuva uuden ja vanhan ajan rajapinnassa. Siitä huokuu Evelyn Waughin Mennyt maailma ja Mary S. Lovellin  Mitfordin tytöt.  Grace kuvaa Rivertonin kartanon elämää ja palvelijoiden arkea ja etenkin kartanon tytärten Emmelinen ja Hannahin elämänkulkua.

Kesällä 1924 Rivertonin kartanossa on juhlat, joissa on hetkensä.

Uskomatonta: olemme keskikesän juhlissa. Hannahin kiinalaiset lyhdyt välkehtivät pimeässä. Orkesteri soittaa jazzia, klarinetti kiljahtelee. Iloiset ihmiset tanssivat charlestonia...

 Grace katsoo valmista elokuvaa ja havahtuu kovaan pamaukseen, kun kahden kuvankauniin sisaren silmien edessä sodasta palannut runoilija Robbie Hunter ampuu itsensä filmin lopussa Rivertonin järvellä.  Grace ei huolestu nukahtamisestaan, ja vaikka elokuvan loppu lipui häneltä ohi, niin hän tietää, ettei se mennyt noin. Myös Gracen äidin hautajaisissa oli läsnä sivullinen. Grace puhuu tarinansa tyttären pojalleen, sillä Marcus on perheen kirjailija. En voi mitään ajatukselle, että sivustaseuraajan oma tarina oli ollut jopa mielenkiintoisempi.

Paluuta  Rivertoniin on luettu blogeissa ahkeraan, sillä se on ilmestynyt jo 2011.  Siksi en liitä tähän linkkejä. Kate Mortonin Paluu Rivertonin on viehättävä lukukokemus, joka maistuu kesällä. Siinä on goottikirjallisuudet elementit: kartano, sukusalaisuudet, syntyperät ja menneisyys. Paluu Rivertoniin on kiehtova matka menneisyyteen. Ihastuin kirjan kanteen, mutta tarina oli enemmän kepeähkö kuin sen enempää. Odotan seuraavan Mortonin lukemista innokkaana. Bazar on minulle kustantajan vieraampi, mutta mieluinen yllätys.

Kate Morton  Paluu Rivertonin

Bazar Kustannus 2011.  Kotikirjasto