Sivut

perjantai 9. toukokuuta 2014

Daniela Krien Vielä joskus kerromme kaiken






Saksalainen Daniela Krien (s. 1975) vietti nuoruutensa isänsä kotikylässä Vogtlandissa (Sachsen), ja asuu nykyään miehensä ja kahden tyttärensä kanssa Leipzigissa. Krien on käsikirjoittanut ja leikannut dokumenttielokuvia. Vielä joskus kerromme kaiken voitti Junger Literaturpreis -palkinnon. Kirjan käännösoikeudet on myyty 15 maahan ja kirjasta on tekeillä myös elokuva. Kirjan on suomentanut Ilona Nykyri.

Daniela Krienin esikoisromaani on kertomus kielletystä rakkaudesta ja intohimosta. Vielä joskus kerromme kaiken (saksankielinen alkuteos Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011) kertoo väreilevän kuumasta kesästä vuonna 1990. Tarinan kertoo 16-vuotiaasta Mariasta, joka viettää aikaansa poikaystävänsä vanhempien Brendelien maatilalla Itä-Saksassa. Tapahtumat sijoittuvat maaseudulle, maataloon. Marian päivät kuluvat koulusta pinnaten, laiskotellen ja Karamazovin veljeksiä lukien. Jollain tasolla Marian käytös jopa ärsyttää, toisaalta nuoruuden huuma on polttavaa. Karamazovin veljesten parempi tuntemus olisi voinut tuoda lukemiseen ajatuksia, jotka nyt saatoin sivuuttaa.

Brendelien ja Hennerin tilat ovat kylän suurimpia maatiloja. Naapuritilan nelikymppinen, erakkomainen Henner asuu yksin hevostensa ja koiriensa kanssa. Aito maalaisidylli syntyy vehnäpelloista, kastanjapuiden tuoksusta, karjasuojista, ladoista, vihannesmaista sekä aidatuista niityistä.

Vielä joskus kerromme kaiken tapahtumien keskiössä murenee valtio, kun DDR lakkaa olemasta. Tuollainen tapahtuma muurien murtuessa on valtava prosessi. Oma aikalaisaikani on kokenut muitakin vastaavia tapahtumia kuten Baltian maiden itsenäistymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen. Yksilöt pyrkivät sopeutumaan muutoksiin myös omassa elämässään siihen, että maa katoaa, pyyhkiytyy pois, DDR lakkaa olemasta... Kirja kuvaa tapahtumia uskottavasti aikalaisen silmin.


Tunne siitä, että minulla on maailmassa jotain merkitystä, on tähän saakka kasvanut vuosi vuodelta. Mutta nyt, kun täytän seitsemäntoista ja maailmasta on äkkiä tullut niin kovin avara, oma merkitykseni tuntuu taas vähenevän. Kyllä minua täällä tilalla sentään hiukan tarvitaan, vaikka tultaisiin täällä hyvin toimeen ilmankin.

Maria ajautuu Hennerin luo ja kiihkeään suhteeseen, joka johtaa valheisiin, häpeään ja petollisuuteen. Kerta toisensa jälkeen hän päätyy erilaisten alibien varjolla Hennerin luo. Rakkaustarinassa on outoja sävyjä, jos jotakin kaunistakin. Johannes valokuvaa ja omistautuu sille. Hänet kuvataan hyväuskoisena hölmönä, joka ei kysele Marian menoista. En paljasta tarinasta yhtään enempää, sillä lopunkin vihjailu olisi liikaa. Etsiikö Maria Henneristä isähahmoa? Marian isä on toisaalla leningradilaisen, nuoren naisen pauloissa ja työttömän äidinkään elämä ei ole kovin hallinnassa. Johannekselle hän haluaa tunnustaa: "Silloin minulle tulee yhtäkkiä tarve kertoa hänelle kaikki, todella kaikki. Hän ei halveksi minua, siitä olen varma. Hän on minun isäni. Hän ymmärtäisi. Mutta silloin hän astuu jo autoon ja hurauttaa tiehensä."

Hmm, kannesta, mietin sen asettaneen kirjalle ehkä enemmän vaateita. Se ei ollut suloisessa ihanuudessaan minun makuuni. Sen sijaan Vielä joskus kerromme kaiken hullaannutti lukemaan kirjan ilman keskeytyksiä. Pidin kirjan intensiivisestä otteesta alusta loppuun, jopa kirjan tummat sävyt sointuivat yhteen. Vielä joskus kerromme kaiken on rohkea esikoisteos, jossa rakkaus ja väkivalta, konflikti ja kaipaus kytkeytyvät erottomasti toisiinsa.


Daniela Krien Vielä joskus kerromme kaiken

Someday We'll Tell Each Other Everything
Gummerus 2014. Arvostelukappale.


Tästä on kirjoittanut myös Kirjasähkökäyrä  ja  Omppu



6 kommenttia:

  1. Niin oli tosi hieno lukukokemus. Meillä on samoja suosikkeja.

    VastaaPoista
  2. Pidin tästä kovasti myöskin ja itsekin mietin tuota isän poissaolon merkitystä Marialle. Minäkään en pidä tuosta kannesta, mielleyhtymät joita se herättää eivät ole yhteneviä sen kanssa, miten koin itse teoksen.

    VastaaPoista
  3. Tämä kirja jäi hyvällä tavalla mieleen. Loppu sopi kirjaan, toisenlainen ratkaisu olisi voinut pilata tarinan. Kaunis kansi ei vain ollut sopusoinnussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse taas ajattelin, että tämä tarina olisi ansainnut kauniimman kannen. Ei perinteisellä tavalla kauniin, vaan sopivamman.

      Poista
    2. Maria juuri noin ajattelin. Minusta kansi oli kyllä kaunis, mutta se ei sopinut tähän kirjaan. Jokin kannen tytössä teki minuun särön. Minulle särö syntyi kannen hahmosta.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!