Bruno Schulz Kanelipuodit ja muita kertomuksia

Bruno Schulz syntyi 12. heinäkuuta 1892 Drohobytšin kaupungissa Galitsiassa, Itävalta-Unkariin kuuluvassa maakunnassa. Häntä pidetään maailmansotien välisen ajan kirjallisuuden kulttinimenä, jonka elämä päättyi traagisesti luoteihin kotikaupunkinsa juutalaisgetossa 19.11.1942. Schulz ehti julkaista vain kaksi kirjaa, mutta ne ovat liittäneet hänet maailmankirjallisuuteen. Hänet rinnastetaan usein Rainer Maria Rilken, Franz Kafkan ja Robert Musilin rinnalle. Vääjäämättä kirjan tarinoista aistii yhteyttä Lewis Carrollin ja H.P. Lovecraftin tuotantoon. Kirjan suomentaja Tapani Kärkkäinen kertoo kirjailijasta: "Schulz toimi drohobytshiläisessä kymnaasissa kuvaamataidon- ja puutyönopettajana. Kirjailijana hän toimi ammattinsa ohessa. Hän piirsi ja maalasi itsekin ja loi huomattavan uran kuvataiteilijana ja kuvittajana."

Kirjan esipuheen on tehnyt Virpi Hämeen-Anttila. Suomentaja Tapani Kärkkäinen on kirjoittanut todella tarpeelliset loppusanat kirjaan. Kirjan lopussa on vielä viiteosio. Bruno Schulzin piirrokset kuvittavat kirjaa.

Kanelipuodit ja muita kertomuksia piirtyvät Bruno Schulzin omasta elämästä pikkukaupungissa. Schulzilta on aiemmin suomennettu välikielen eli saksan kautta Krokotiilikuja vuonna 1965, joka sisältää hänen kahdeksantoista novellia. Basamin julkaisema Kanelipuodit ja muita kertomuksia on ensimmäinen Schulzin koko tuotannon käsittävä suomennos, ja se on tehty suoraan alkukielestä. Suomennos on tehty Schulzin koottujen proosateosten tieteellisestä editiosta Opowiadania. Wybóreseów i listów.

Bruno Schulzin kirja Kanelipuodit ja muita kertomuksia koostuu kahdesta novellikokoelman tapaisesta tarinakokoelmasta ja neljästä kirjallisuuslehdissä julkaistusta erillisestä kertomuksesta. Tarinakokoelmasta huolimatta kokonaisuudesta välittyy Shulzin omaleimainen, vuolas ja harmoninen tyyli, sillä tarinat eivät ole irrallisia tai erillisiä, jonka takia novelli-termi ei kata tai ilmaise niitä riittävästi. Novelleissa Kanelipuodit ja Kuolinilmoituksen sanatorio kertojan isän Jakubin rooli on keskeinen hahmo. Jakub on kuollut ja kuolee useampia kertoja, mutta hän on läsnä perheen keskuudessa muodossa tai toisessa. Kertojan äänenä on Jakubin poika Józef. Tapahtumapaikkana on Drohobytš, Schulzin oma kotikaupunki

Schulzin kieli on ainutlaatuista, en ole lukenut ikinä mitään vastaavaa ja olen lukenut paljon. Schulzin lauseet ovat rakenteeltaan erikoisia, ne ovat vuolaita. Vuolaalla voi olla negatiivinen vivahdus, kun ihmisen sanavirta on runsas, mutta en tarkoita sitä. Teksti on määreiden kirjoma, adjektiivit ovat loppumattomia, kääntäjä on löytänyt sanojen virran, hän käyttää suomen kielen sanoja laaja-alaisesti. Tekstissä on vaikeita sanoja ja termejä, en edes ymmärrä kaikkia. Aivan toinen asia on, että tekstissä tapahtuu kummallisuuksia, metamorfooseja, myyttisiä symboleja, mahdottomuuksia, kuolemasta paluita jne. Kirjassa kuvautuvat antiikin ja maailman arkkimyytit, Raamatun tapahtumat ja juutalaisuuden traditiot. Luonnontieteellisen koulutuksen saaneena en edes pysty analysoimaan tekstiä läheskään tyhjentävästi, voin kertoa vain sen, miten kirja vaikutti minuun. Fantasiaa, maagista realismia, totta ja absurdiaa siitä tämä kirjallinen labyrintti on rakennettu. Maaginen realismi aiheuttaa minulle vähitellen jo inhorealismia, kun sitä tuputetaan jos mihinkin kotimaisen proosaan myyntivalttina. Schulzin teksti on kaunista ja se vie lukijan mukanaan. Hän rakentaa kollektiivisia tunteita ja luo symbionttisia suhteita elottomaan, herättäen aninismin.

 Kanelipuodissa: Kadut monistuvat, sotkeentuvat toisiinsa ja vaihtavat paikkaa. Kaupungin uumenissa avautuu niin sanoaksemme kaksoiskatuja – varjokatua, valekatuja ja harhakatuja.

 Lumivaahdon valkoinen valli kohosi hevosen rinnan edessä yhä korkeammaksi ja korkeammaksi. Se sai hädin tuskin poljettua tien lumen puhtaan ja raikkaan massan läpi. Lopulta se pysähtyi. Nousin vaunuista. Se hengitti raskaasti, pää painuksissa. Painoin sen turvan rintaani vasten, ja sen suurissa, mustissa silmissä kimmelsi kyynel. Silloin huomasin sen vatsassa mustan, pyöreän haavan. "Miksi et kertonut minulle?" kuiskasin kyynelsilmin. "Sinun takiasi ystävä rakas", hevonen sanoi ja muuttui pienen pieneksi, puisen leikkihevosen kokoiseksi.

Krokotiilikadussa: Kun juna jo seisoo asemalla, ihmiset käyvät vielä hermostuneita ja kiireisiä viime hetken neuvotteluja rautateiden korruptoituneiden virkamiesten kanssa. Ja ennen kuin yhteisymmärrykseen on päästy, juna jo lähtee, perässään hitaasti rahjustava, pettynyt väkijoukko, joka saattaa sitä pitkälle ennen kuin viimein hajaantuu.

Kuolinilmoituksen sanatoriossa isä makaa "hoitolaitoksessa", kuoleman jälkeisessä välitilassa. Tässä kertomuksessa ajan pysähtyneisyys ja kulku tulee esille eli pysähtynyt aika kulkee totutusta poiketen. Schulzin aika ei etene lineaarisesti, sillä sen kulkuun voi tulla mutkia, haaraumia ja sivu-uomia kuten sanatoriossa. Tuonelan unohdetulla reitillä vanhanaikaisen veturin lautturina on konduktööri. Sanatoriossa ihmiset nukkuvat ja mustat Kerberokset kuljeksivat. Mustaa on niin maisema, puut, ihmiset ja talot – mustiksi silhueteiksi sulautuvia. Sanatoriossa Józef hyvästelee isän ja astuu odottavaan junaan.

 Huomion ansaitsee erityisesti eräs musta saniaislaji, jonka suunnattoman kokoiset lehdet maljakoihin pantuina koristavat jokaista täkäläistä kotia ja julkista tilaa. Se on lähestulkoon surusymboli, tämän kaupungin hautajaisvaakuna.

...

"Me täällä käynnistämme menneisyyden uudestaan kaikkine mahdollisuuksineen, mukaan luettuna myös toipumisen mahdollisuus."

...

Taivaanrannan valtava kulho liukuu vielä kerran ohitseni ikkunassa ja pyörähtää hitaasti ympäri täynnä tummia, kohisevia metsiä, joiden lomasta Sanatorion valkoiset muurit pilkottavat. Hyvästi isä, hyvästi kaupunki, jota en enää koskaan saisi nähdä.

 Heinäkuun yössä:  Avoimesta ikkunasta yö hengitti hitaina sykäyksinä. Sen suuresta, muotoutumattomasta massasta valui yli äyräiden viileää, tuoksuvaa balsamia, sen tummien möhkäleiden saumat höltyivät, päästivät lävitseen kapeita tuoksunoroja. Pimeyden eloton materia etsi vapautusta jasmiinintuoksun innoittuneista purkauksista, mutta yön syvyyksissä suunnattomat massat lepäsivät yhä edelleen vapautusta vailla, elottomina.

Schulzin kertomukset kätkevät viisauden lähteitä toden ja unen rajapinnoilta. Schulzin kieli on selkeää, paikoin leikittelevää, paikoin valppautta vaativaa. Rakenteestaan huolimatta siinä on peruselämyksien maailma, kollektiivinen maailmamme ja yhteiset arkkimyyttimme, jotka ovat läsnä kaikkein moderneimmassakin tyylikokeiluissa, sillä muuten kirjailija pakenee omaan ykseyteensä, pois lukijan tavoittamattomiin. Niin ristiriitainen käsite kuin lukuromaani onkin, niin ainakaan tätä kirjaa ei voi siihen karsinoida. Eikä tämä kirja ole yhden illan lukusessio. En ole novellien ystävä, mutta tämä ei istu perinteisen novellin kaavaan. Kertomukset muodostavat ehjän kokonaisuuden. Kanelipuodit ja muita kertomuksia oli lukukokemuksena elämys ja sijoittuu tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoon vuoden lopulla. Todennäköisimmin tämä lukuelämys päätyy hyvin korkealle omissa kirjoissani kaiken kaikkiaan.

Bruno Schulzin toteamus: Tavalliset kirjat ovat kuin meteoriitteja. Niistä jokaisella on hetkensä, silmänräpäys, jolloin ne kirkuen nousevat ilmaan sivut liekehtien kuin feenikslintu. Tuon yhden hetken, tuon silmänräpäyksen tähden me niitä sittemmin rakastamme, vaikka ne tuolloin ovat jo muuttuneet tuhkaksi.

Bruno Schulz Kanelipuodit ja muita kertomuksia
Basam Books 2013. Arvostelukappale.