Sivut

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Ljudmila Ulitskaja Iloiset hautajaiset



Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset ilmestyi venäjäksi vuonna 1999 ja suomeksi ensimmäisen kerran 2002 (Tammi).  Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on maansa arvostetuimpia nykykirjailijoita. Hän on koulutukseltaan biologi, perinnöllisyystieteilijä. Ljudmila Ulitskajan suomennettua tuotantoa ovat Medeia ja hänen lapsensa 2012,  Naisten valheet 2011. Odotan pääseväni lukemaan pian uusinta Vihreän teltan alla (Siltala 2014).

Usein Siltalan kirjoissa on kauniit kannet, niin tässäkin, hyvin värikylläiset ja puhuttelevat kannet. Nykyisin tehdään usein hyvin haperomaisia kansia, ohuen ohuesta paperista, usein hyvin valkoisia. Kuitenkin kirja säilyy kotikirjastossa vuosikymmeniä, kellastuu ja nuhjaantuu, jäädäkseen se ostetaan ja piipahdukseen lainataan.

Viimeksi lukemissani kirjoissa on ollut paljon elämänhakuisuuden problematiikkaa ja väsymystä sen monimutkaisuuteen. Iloisissa hautajaisissa ollaan Alikin kuolinvuoteen äärellä tekemässä hänen kuolemaa. Alik on sairas, liikuntakyvytön kädet ja jalat velttoina ja elottomina vierellään. Loppu on väistämätön, mutta taustalla soi elämä, eletty ja nautittu elämä. Lukijaa valmentautuu kirjan edetessä hautajaisiin, sillä niihinhän tässä ollaan matkalla. Iloisiin hautajaisiin. Hautajaiset eivät liity juoneen. Kaikki olennainen on tapahtunut jo ennen sitä.

Kuolemaa tehdään yksilötasolla, ystävien keskuudessa ja kollektiivitasolla, vieden se Neuvostoliiton vallan luhistumisen hetkeen, kun tankit vyöryvät kaduille ja Alekin joukkio seuraa tapahtumia television kautta. Kirjan tapahtumat ajoittuvat elokuun pariin viikkoon. Kuolevaa hoidetaan, lääkitään, voidellaan hautein ja yrttikäärein. Kuoleva on läsnä arjessa, jossa eletään ihmisten arkielämää, ihmissuhteita ja muistellaan Venäjän mennyttä ja arvuutellaan tulevaa. Tapahtumien näyttämönä on Alikin ateljee, läpikulkupaikka, jonne tulee, majoittuu ja lähtee ihmisiä, jotka käyvät helpottamassa oloa, viipymässä, jättämässä jäähyväisiä.

Ja panssarivaunuja. Asevoimat olivat matkalla kaupunkiin. Valtavat tankit ryömivät hitaasti pitkin katuja, eikä saanut selvää, ketkä taistelivat keitä vastaan.
...

He yrittivät soittaa Moskovaan, mutta linja pysyi varattuna. Sillä hetkellä varmaankin kymmenet tuhannet ihmiset koettivat soittaa moskovalaisiin numeroihin.

- Katsokaa, katsokaa! Tankit menevät meidän talomme vierestä
...

Kuten antiikin draama oli tämäkin näytelmä kestänyt jo kolme päivää, ja sinä aikana menneisyys, johon he enemmän tai vähemmän perusteellisesti olivat tehneet pesäeron, oli taas astunut heidän elämäänsä ja he pelästyivät, itkivät, etsivät tuttuja kasvoja!

... Mutta kukaan ei ollut kyennyt ennakoimaan, miten kipeästi kaikki tuossa kaukaisessa, entisessä elämästä pois pyyhityssä maassa - piru sen periköön! - tapahtuva heitä nyt koskettaisi.

Ihan syystä, että viimeisissä lukukokemuksissani olen kulkenut ilman karttaa, niin nyt minun oli hyvä olla tässä ihan tieten 1990-luvun tutussa ja todellisessa New Yorkissa. Alik on New Yorkissa asuva venäläinen kuvataiteilija. Hän on kaikkien rakastama, erityisesti naisten. Lukijalle valotetaan Alikin menneisyyttä ja sitä, mikä osa kullakin naisella on Alikin ihmissuhdekudelmassa. Kuolevaa ei hylätä, häntä ei jätetä häirityksi tulemattomaksi, ehkä venäläisyys tulee iholle tässä kirjassa läsnäolona, puheensorinana arjessa, kukin on läsnä tavallaan, juodaan vodkaa, margaritaa ja teetä. Mietin, että kaikki intonaatiot eivät edes välity lukijalle kirjoitetussa tekstissä. Alikin vaimo Nina ei haluaisi hyväksyä kaikkea menetetyksi. Ninan vaatimuksesta Alik ottaa kasteen, jotta rohdotkin parantaisivat paremmin. Alikin suostumukseen sisältyy papin tapaamisen lisäksi tapaaminen rabbin kanssa.

Nina, ei minulla ole mitään sinun Kristustasi vastaan. Minä jopa pidän hänestä, vaikka hänen huumorintajussaan ehkä olikin toivomisen varaa. Katsos, minä olen itsekin viisas juutalainen. Kastetoimitus taas on eräänlaista hassutusta, teatteria. Enkä minä pidä teatterista. Minä pidän elokuvasta. Jätä minut rauhaan, kisuli.

Hautapaikka lunastettiin hautausmaan kalleimman, juutalaisosan muurin kupeesta. Hautajaisissaan Alik yllättää läsnäolijat. Malja otetaan Alikille, mutta myös elämän hilpeydelle. Minuun tehoaa Ljudimila Ulitskajan realismi. Hän käsittelee elämän rajallisuuden hyväksymisen, siirtolaisuuden, juurettomuuden ja kohtaamisen teemoja uskottavasti. Hän viiltää emigrantin tunteet ja muistot esiin vallankumouksen kuohuissa. Ulitskaja on hyvä aloitus moderniin venäläiseen kirjallisuuteen. Pidin kirjasta tavattomasti.

Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset

Silltala 2012. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahduta minua kommentilla!