Torgny Lindgren Akvaviitti

Torgny Lindgren oli minulle täysin vieras kirjailija ennen Akvaviitin lukemista. Omistan tämän lisäksi hänen suomennetuista teoksista kirjat Muistissa, Pylssy ja Kimalaisen mettä. Tiedät tunteen, kun lukiessa ymmärrät löytäneesi uuden kirjailijan itsellesi. Se on mahtava tunne. Minulle kävi näin. Pidin Lindgrenin tavasta kirjoittaa, kielestä. Minulla on heikkouteni Pohjois-Ruotsiin ja Västerbotteniin eli maaperä oli suotuisa.


Akvaviitti on kiehtova tarina hurmiollisesta hengenyhteydestä, väkevästä saarnaamisesta ja akvaviitista, Vanhan Norlannin akvaviitistä, jossa maistuu tilli, kumina ja fenkoli. Kirjan teemoina on usko, epäusko, vanhuus ja maaseutu. Ajankuvina eletään takaumina 1950-lukua ja tapahtumahetkenä 2000-lukua. Kertomusta elävöittää kuvat W. G. Sebaldin tapaan sekä tietoikkunat. Olof Helmersson on karismaattisen, vapaakirkollisen herätysliikkeen johtohahmo ja saarnamies 1950-luvun Västerbottenista. Hän pelasti voiman vuosinaan 416 sielua, jotkut kahteen kertaan, haitarimusiikin soidessa. Nyt hän polkee kylänraitteja polkupyörällään ja etsii harhauttamiaan ihmispoloja.

Poissa olivat neljäkymmentäkaksi penkkiä joissa oli käännettävä selkänoja, samoin laulajien koroke. Sekä takaseinän jättimäinen öljymaalaus Jeesuksesta Getsemanessa, se missä kalliot kätkivät taakseen Juudaksen ja sotilaat.

Nyt vuosikymmenien jälkeen Olof Helmersson palaa vanhoihin maisemiin Avabäckin kylään kahdeksankymmentäkolmevuotiaana taitettavan polkupyöränsä kanssa, mutta paljon on muuttunut, seurakuntalaiset ovat jo hautausmaalla ja ne vähät jäljellä olejat eivät usko muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Helmerssonilla olisi kuitenkin viesti välitettävänä, kun hänen tulisi kertoa, että Jumalaa ei ole, ei ole taivasta tai helvetin kiirastulta.


Suunnilleen tätä tietä, sanoi Olof joka oli siis palannut seuduille hyvin pitkästä aikaa, suunnilleen tätä tietä pitkin tulivat ensimmäiset uudisasukkaat ja Linné Lapin-matkallaan ja hänen oppilaansa Zetterstedt. Ja kuningas Kaarle Viidestoista, kun hän kävi tarkastamassa soiden ojitusta Västerbottenin sisämaassa. Ja maalari Osslund.


Muutama harva seurakuntalainen on jäljellä, mutta näihin sielunpaimen on valanut niin tulisen uskon, että se ei ole horjutettavissa. Gerdan elävä usko on pysyvää. Astalle sairaat ovat elinehto ja elannon lähde. Sokea Gideon on autuas, kun ei tarvitse nähdä pahaa. Saarnatuolien uusi käyttö on mielenkiintoinen ja mehiläispesien tarjoama hunaja taivaallisista. Tässä lienee sama symboliikka, kuin että ennen vanhaan papit haudattiin lähelle kirkon seinämää, ja seiniä pitkin valuva sadevesi oli pyhää.

Saarnastuolit oli nostettu pukeille parin desimetrin korkeudelle maasta. Niiden yläpuolella ilmassa räpisteli pieni talitinttiparvi.

Sitten he menivät vähän etäämmälle pellolle ja katselivat saarnastuoleja niin sanotusti saarnaajanpuolelta.

Niin, Nybrännan Bertil oli korjaillut niitä.

Kun minä luin sen Alexnder Lundgrenin kirjan Mehiläispesänikkari, tajusin heti että meidän seuduilla oli jo mehiläispesiä, hän sanoi, ne piti vain sisustaa ja tehdä valmiiksi, ja aikahan oli kypsä, hän huomautti. Kellään ei enää ollut käyttöä kristinopille eikä saarnoille.

Saarnastuolit olivat tosiaan muuttuneet mehiläispesiksi. Yksitoista pesää, kaunis mehiläispaviljonki.

Oli suuri ilo että oli olemassa vanhoja ja sairaita hoidettaviksi. Sinä päivänä kun kukaan ei enää tarvinnut hoitoa, oli tämä seutu lopussa. Niin sairaat ja kuolevat olivat siunaus, he olivat seudun elinkeinoelämän perusta. Ainoastaan heidän määränsä oli syytä lisääntyä.

Lindgrenin kerronta on aitoa, jota siivittää myötätuntoinen huumori. Teos ei loukkaa ketään. Akvaviitissa on läsnä maaseudun autioituminen, elävän kyläyhteisön hiipuminen, kun ihmiset ovat kaikonneet työn perässä etelään. Aitous on sisäsyntyistä, sillä Lindgrenillä on, mistä ammentaa. Hän on itse Väterbottenin ja uskovan kodin kasvatti.


Torgny Lindgren (1938) on arvostettu ruotsalainen nykykirjailija. Alkuperäisteos on Norrlands Akvavit (2007). Teoksen on suomentanut Liisa Ryömä.

Torgny Lindgren Akvaviitti

Tammi. Keltainen kirjasto. 2009. Kotikirjasto.


Akvaviitin on lukenut myös Kaisa-Reetta.

Liitän myös linkin Suomen Kuvalehden juttuun

Tässä artikkelissa on kirjailijan tämä veikeä lausahdus, joka on hyvinkin huojentava tai sitten ei ; ).

”En ole tavannut vielä ketään, joka ei olisi ymmärtänyt kirjojani. Onhan väärinymmärtäminen myös ymmärtämistä.”


Osallistun tällä kirjalla Marilen Maalaismaisemia haasteeseen

ja Annamin Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa.